Myrskyinen syyskuun keskiviikko 9.10.2024 oli monella tavalla tapahtumarikas ja antoisa. Ensinnäkin kyseisenä päivänä meidän piti olla puolisoni kanssa aivan muualla kuin kulttuuria kuluttamassa Helsingin keskustassa. Retki Kurjenrahkaan Turun läheisyyteen siirtyi sääennusteen takia ja lähdimme sen sijaan junalla Helsinkiin. Ensin Ateneumiin Gothic Modern (Pimeydestä valoon) -kansainväliseen näyttelyyn, jossa teemoina oli kuolema ja rituaalit sekä seksuaalisuus ja valaistuminen. Kyseessä oli 1800- ja 1900-luvun tunnettujen taiteilijoiden teokset, joissa käsiteltiin ihmisen perimmäisiä tuntemuksia syntymästä kuolemaan.
Ateneumin jälkeen siirryimme lounaalle lähelle Sinebrychoffin taidemuseota, jossa sitten seuraavaksi kiersimme tutustumassa vanhaan eurooppalaiseen taiteeseen. Tällä kertaa näytillä oli italialaisen taiteilijan Jacopo Bassanon (Venetsian renessanssimestari 1500-luvulta) tuotantoa. Hän on taiturimainen värin ja valon mestari.
Kolmas ja viimeinen kulttuurikohde oli tunnelmallisessa elokuvateatteri Orionissa esitettävä ohjaaja Iiris Härmän henkilödokumentti Kurkien äiti. Se kuvaa suomalaisen Ellen Vuosalon elämää 1930-luvulta aina tähän päivään asti. Ellen syntyi yli 90-vuotta sitten Kanadassa suomalaisille siirtolaisvanhemmille, palasi Suomeen lapsena vanhempien mukana ja lähti Amerikkaan opiskelemaan eläintiedettä. Tapasi iranilaisen tulevan aviomiehensä ja muutti Iraniin. He saivat kolme lasta, joista yksi kuoli lapsena tapaturmaisesti. Ellen erosi myöhemmin miehensä väkivaltaisuuden takia. Jäi kuitenkin asumaan Iraniin vuosikymmeniksi. Erityisesti hänen toimintansa luonnonsuojelijana ja ornitologina varsinkin uhanalaisten lumikurkien parissa aina nykypäivään asti tuotiin dokumentissa hyvin esille.
Entä sitten vanha eukko -idea, joka ehkä kuvaa kirjoittajankin omaa elämää lähes 70-vuotta vanhana vaikuttajana? Oma ja kesällä edesmenneen yli 90-vuotiaan äitini, Karjalan evakon elämä ovat osin limittyneet toisiinsa, olenhan leskiäitini tytär ja etenkin viimeiset reilut 20-vuotta olin myös hänen ensisijainen rinnalla kulkijansa.
”Me läheiset, me olemme osa toistemme kohtaloa. Sitä on läheisyys: ettei voi sanoutua irti toisen kohtalosta. Mikä vastuu! Ja vaikka sanoutuisi irti, haavoittaa ja haavoittuu. Eikä se sittenkään onnistu.” (Eeva Kilpi: Sininen muistikirja, WSOY 2019)
Merja Leppänen, VAN ry:n hallituksen jäsen ja sihteeri ja SANL:n keskushallituksen jäsen